Antti Ritvanen: Miten muistat minut

Pitihän Ritvaseen tarttua, kun se joka puolelta kimpoili esiin (Jussi Valtonen: Siipien kantamat).

Antti Ritvasen Miten muistat minut kertoo tyypistä, joka opiskelee kirjallisuutta, on kirjailijan poika ja haluaisi itsekin olla kirjailija. Kirjan kirjoittaminen on kirjan kantava teema, jonka ympärille kaikki kietoutuu. Kuuluisa äiti kirjoittaa itse itsestään kirjaa, poika kirjoittaa äitinsä miesystävästä ja samalla äidistään.

Kirjaa lukiessani harhauduin miettimään, että vaikka tykkäänkin tosi paljon lukea kirjoja, en haluaisi kirjoittaa itse kirjaa. Pidän siitä, etten kirjaa aloittaessani voi tietää, miten kirja loppuu. Ja vaikka kirja ei loppuisikaan siten kuin haluaisin sen loppuvan, en osaisi itse kirjoittaa yhtään paremmin. En myöskään jaksaisi kirjoittaa tyhjänpäiväistä jaarittelua, joka ei näytä vievän juonta yhtään eteenpäin. Vaikka itse pidänkin hyvin taustoitetuista henkilöistä, ei kärsivällisyyteni riittäisi kirjoittaessani moiseen.

Miten muistat minut on armollinen lukijalle. Kirjassa kertovat elämästään vuoroin äiti, kirjailija Marjatta ja vuoroin poika, Jesse. Marjatan osuudessa Marjatan ja hänen suuren rakkautensa Linden nimet on muutettu sellaisiksi, minä ne esiintyvät Marjatan omaelämäkerrassa. Marjatan osuus on varmuuden vuoksi painettu vielä erilaisella fontillakin kuin Jessen osuus. Näin hitaampikin lukija pysyy kärryillä siitä, kuka kulloinkin kertoo. Samat tapahtumat tulevat usein kerrotuiksi kahteen kertaan, sekä äidin että pojan näkökulmasta. Tällainen tarkoituksellinen toisto tuntuu välillä puuduttavalta, koska puuttumaan jää, miksi tapahtumat on toistettu. Yleensä tällaisessa kerronnassa on joku pointti ja tapahtumien kannalta olennaista jännitettä.

Kirjan hahmot ovat suomalaisjulkkiksia ja välillä tulikin aavistuksenomainen ahaa-elämys jostain lööpeissä nähdystä. Hahmoihin on luultavasti koottu tällaisten pikkujulkkisten stereotypioita.

Kahlattuani urhoollisesti paksun kirjan loppuun olisin toivonut enemmän tunteenpurkauksia ja suuria paljastuksia. Niitä ei tullut.

En siis oikein pitänyt tästä kirjasta. Toisaalta, en useinkaan pidä kirjoista, jotka eivät ole dekkareita. Miten muistat minut on luultavasti oikein hyvä oman lajinsa edustaja, vaikka se ei minua viehättänytkään.

Anne Holt: Tuntematon uhka

Uusi Hanne Wilhelmsen -dekkari Holtilta vuosien tauon jälkeen. Holthan aloitti Hanne Wilhemsen -sarjansa jo 1990-luvun alussa. Hanne oli tiukka oslolaispoliisi, joka ajoi prätkällä eikä pelännyt mitään. Jossain vaiheessa Hannen pitkäaikainen rakastettu Cecilie sairastui syöpään ja kuoli. Ceciliestä ei tiennyt juuri kukaan Hannen työkavereista, koska lesbopoliisia ei olisi katsottu hyvällä.

Hannen viettäessä suruaikaa Holt toi kirjoihinsa uuden sankarittaren, psykologi Inger Johanne Vikin. Kirjoissa on osin samoja henkilöitä, kuten jättiläismäinen poliisi Billy T., jolla on kuusi lasta yhtä monen naisen kanssa. Inger Johanne Vik -sarja päättyi erittäin dramaattisesti ja ainakin minut täysin yllättäen.

Hanne Wilhelmsen palasi sen jälkeen poliisitehtäviin ja joutui ennen pitkää työtehtävässään ammutuksi ja sen seurauksena pyörätuoliin. Tämän jälkeen hän erakoitui kotiinsa eikä suostunut tapaamaan enää ketään entisistä työkavereistaan. Hannella on vaimonsa Nefiksen kanssa tytär Ida.

Kirjan alkaessa edellisen Hanne Wilhelmsen -kirjan ilmestymisestä on kulunut kymmenkunta vuotta. Myös kirjassa vuosia on vierähtänyt yksitoista. Hanne tapaa pitkästä aikaa Billy T.:n, jolla on ongelma. Hanne on myös suostunut palaamaan töihin, eli tutkimaan selvittämättömiksi jääneitä rikoksia kotoaan käsin. Avukseen hän saa pakko-oireista kärsivän poliisi Henrik Holmen. Henrik on omalla tavallaan hyvin erikoinen, kuten Hannekin. He tuntuvat ystävystyvän.

Kirjan teemana on tylsähkösti muslimien harrastama terrorismi. Tosin siihen on saatu uutta ryhtiä, eikä kaikki olekaan sitä, miltä näyttää. Kirjan henkilökuvaus on tarkkaa ja mielenkiintoista, ja on suuri pettymys, kun kirja päättyy aivan liian pian. Siltä ainakin tuntuu. Voisin ahmia Holteja aamusta iltaan.

Kirjan loppu jättää onneksi aavistuksen siitä, että ehkä jatkoa vielä seuraa. Tosin Holtilla on tapana jättää loppu epämääräisesti roikkumaan, vaikkei jatkoa seuraisikaan.

Suosittelen. Erittäin kovasti suosittelen.

John Verdon: Painajaisuni

Pitkästä aikaa ennätin lukea omavalintaisen kirjankin. Aika on mennyt tenttikirjojen parissa.

Verdonin kirjassa ollaan taas maaseudulla, Catskill-vuorilla, missä entinen rikostutkija Dave Gurney nykyään asustaa. Gurney on jäänyt eläkkeelle poliisihommista, mutta se ei estä häntä auttamasta poliisivoimia aina, kun pyydetään. Ja koska Gurney on aikamoinen legenda, niin häntähän pyydetään.

Tällä kertaa Gurney on lähdössä vaimonsa Madeleinen kanssa lomalle Vermontiin, hiihtämään ja lumikenkäilemään, kun vanha poliisikaveri tulee yllättäen vieraisille ja ehdottaa pientä murhanratkaisutehtävää. Koska murhapaikka on sopivasti matkan varrella, ei Gurney voi kieltäytyä.

Ja sitten ratkotaan murhia. Kirja on monin paikoin epäuskottava, esimerkiksi murhien tekotapojen tai kaikenlaisten teknisten välineiden suhteen. Asioita ei avata riittävän tarkasti, jotta ne muuttuisivat uskottavammiksi. Paljon jää myös hämärän peittoon.

Yleisvaikutelma kirjasta oli: laimea. Paljon mielenkiintoisia tapahtumia ja sivujuonteita, mutta yhteenpunominen jäänyt vähän vaiheeseen.

Koska Verdon on kuitenkin sujuva kirjoittaja, on kirja ihan hyvää luettavaa.